maanantai 3. marraskuuta 2014

Koulukiusaaminen ja minäkuva

Joidenkin mielestä ehkä tästä aiheesta puhuminen on "jo vanha juttu", mutta haluan ottaa sen uudestaan esille. Nimittäin kiusaamisen ja minäkuvan. Puhuin kiusaamisesta #kutsumua postauksessa ja siitä, että olen yllättynyt, kuinka kiusaamista tapahtuu yhä minunkin ikäisten joukossa. Kirjoitan hyvin henkilökohtaisesti, mutta se on välttämätöntä, että asia saadaan julki juuri sellaisena, kuin se on. Mitään siistimättä. Tämä on omistettu kaikille, mutta erityisesti niille, jotka eivät syystä tai toisesta pidä itsestään.
2014
Kyllä, siinä on pyllyni. Nyt vasta tämän ikäisenä voin sanoa, että olen mielestäni kaunis ja olen ylpeä kehostani: erityisesti takapuolestani. Mutta tätä on edeltänyt vuosien ja vuosien itkut, viiltelyt ja itsetutkiskelu, ennen kuin tähän tulokseen on päästy.
2008
Olen ala-asteelta lähtien pukeutunut erikoisella tavalla. Ihailin siskoani, hän oli kova Negative-fani ja pukeutui jo myös ala-asteella revittyihin farkkuihin, leopardikuvioon ja piti kädessään hikirannekkeita, joissa luki rohkeasti "school is shit" jne. Siskoni oli minulle suurin roolimalli ja niinpä aloitin meikkaamisen ennen muita jo viidennellä luokalla. Pian kaikki seurasivat perässä ja pidin itseäni silloin kauniina.
2007
Minua kiusattiin aika ajoin jo ala-asteella, mutta se oli melko pientä, lähinnä minulle naurettiin, kun itkin hyvin usein (en osannut hallita tunteitani, esim. kun suutuin, purskahdin itkuun, eikä kukaan tiennyt alkuperäistä syytä itkuuni). Mutta kuudennella luokalla minua alkoi kiusata koulun suosituin tyttö sekä poika. Jos en ollut tämän tytön kaveri, en olisi ollut kenenkään kaveri. Hänen mielipiteensä alkoivat olla minulle hyvin tärkeitä, yritin saada hänen hyväksyntäänsä ja samalla taas selviytyä niistä päivistä, kun kovispoika kiusasi minua. Tänä päivänä se onkin ilmiselvää, että tuo poika oli vain ja ainoastaan ihastunut. Entäs tyttö sitten? Kateellinen. Muistan, kuinka kuudennella luokalla esitimme luokkamme kanssa Pienen Merenneidon. Sain pääosan ja muistan kuinka kurjalta minusta harjoituksissa tuntui, kun tyttö sanoi minulle repliikini jälkeen "sä et osaa näytellä". Hän itse oli hyvin pienessä roolissa, sanoikohan yhden lyhyen repliikin ja näyttäytyi lavalla kerran. Jos joku olisi minulle kertonut, että hän oli kateellinen siitä, että minä ujo ja herkkä tyttö sain vihdoinkin tilaisuuden loistaa, olisi minulle todennäköisesti jäänyt paljon paremmat fiilikset näytelmän jälkeen. Paremmat fiilikset koko kuudennesta luokasta, ehkä.
2008
Yläasteikäisiä tuli meidän kouluun puhumaan yläasteesta. Minua pelotti aivan vietävästi. Olin kuullut, että jos tytöllä ei ole rintoja, haukuttaisiin seiskaluokalla "mokkerin" lisäksi laudaksi. Pyysin äitiä ostamaan minulle ensimmäiset rintaliivit, koska en halunnut erottautua joukosta. Olin muutenkin luokan lyhyin, nuorin ja kehityin muita hitaammin. Koululiikunnan jälkeen pukukopissa olin vaihtamassa paitaa, kunnes yksi tyttö osoitti minua ja huusi "Minnilä on rintsikat!!" Ilmeeni oli kuin säikähtäneellä bambilla. Minua alettiin hiillostaa: "miks sulla on noi? miks sä käytät noita? eihän sulla oo tissejä!" En saanut poistua koulusta, ennen kuin minä selitin heille syyni. 
2008
Seiskaluokka meni kohtalaisesti. Olin riidellyt ainoan kaverini kanssa kuudennen luokan jälkeisellä kesälomalla, joten minulla ei ollut yhtäkään ystävää. Päädyin luokalle, jossa kaikki tytöt olivat minulle tuttuja entuudestaan: tarhakavereita ja rinnakkaisluokkalaisia. Heillä oli siis jo valmiit mielipiteet minusta, joten en voinut korjata asiaa. Ensimmäisen vuoden laahauduin heidän perässään ja yritin sopeutua joukkoon. Vaikka minua kiusattiin pukeutumisestani, en silti luovuttanut. Halusin olla sellainen kuin oli, sanoivat muut mitä tahansa. Meidän luokalla oli vain viisi tyttöä minun lisäkseni ja he olivat koko ajan toistensa kanssa. Kun oli välitunti, ehdotin kerran, että mitä jos mentäisiin pihalle ja sain vastaukseksi "mee vaan". 
2007
Kuudennen luokan jälkeen kesälomalla tutustuin leirillä yhteen tyttöön. Meistä tuli parhaimmat kaverit ja hän olikin ainoa, jota näin koulun ulkopuolella. Pidin hänestä kovasti, mutta hänellä oli yksi ainut huono puoli: hän kiusasi minua pienten rintojeni takia. En tiedä, ymmärsikö hän ollenkaan miltä minusta tuntui, mutta siitä alkoi viimeistään pakkomielteeni rinnoistani. 
     Minun oli vaikeata ostaa rintaliivejä, koska eihän minulla tosiaan rintoja ollut. Olin rintakehän kohdalta kapea ja ympärysmitat loppuivat kokoon 75, kun itse olisin tarvinnut koon 65. Pidin epämukavia rintaliivejä, jotka yleensä oli pitsisiä, joten ne näkyivät toppien lävitse. Korjailin niitä myös koko ajan koulupäivän aikana. 
     Kauhuna olivat liikuntatunnit ja varsinkin uimatunnit. Vihasin muiden edessä riisuuntumista, tärisin kauttaaltani ja minulla kesti pitkään, ennen kuin suostuin moiseen. Vihasin myös sitä, kuinka hiukset olivat aina pakko laittaa kiinni, mielestäni näytin pikkupojalta hiukset ponihännällä (vaikka oikeasti olin varmaan ihan nätti). Uimatunnit kuuluvat huonoimpien koulumuistojeni top 10 listaan. Yritin kovasti laittaa uikkarini jo pukukopissa ja livahtaa altaille, mutta sain useita varoituksia uimahallissa käyviltä mummoilta, että menen likastamaan heidän altaansa, kun en ensin pese itseäni ja vasta sen jälkeen pue uikkareitani. Kaiken lisäksi olin ainoa, joka ei osannut uida. Seisoin altaan reunalla ja tuijotin vain olemattomia rintojani. Toivoin, ettei opettaja näkisi, etten osaa uida. Yleensä vain sukeltelin ja teeskentelin, että "kyllä minäkin tätä maratoonia täällä uin joo..."
     Yläasteikäisenä en tiennyt rinnoista juurikaan mitään, saati sitten murrosiästä. Ajattelin, että jos laitan isosiskoni deodoranttia kainaloihini, hänen "geeninsä" siirtyisivät minuun ja minun rintani alkaisivat kasvaa. En myöskään pessyt rintojani suihkussa saippualla, kun kuvittelin niiden kutistuvan. Miettikää! Äitini olisi varmasti ollut tukenani ja kertonut asioista minulle, jos vain olisi tiennyt. Selailin usein nettipalstoja, jossa puhuttiin, että minkä ikäisenä tyttöjen rinnat kasvavat. Itkin monta yötä ja rukoilin, ihan oikeasti, rukoilin Jumalalta, että rintani kasvaisivat. Kaikki tämä sen takia, että leirillä tutustuin tyttöön, joka haukkui minua. Ja hän ei siis sanonut tätä kerran tai kaksi, vaan melkein joka kerta kun näimme, jolloin todellakin aloin uskoa, että olen kelvoton ja outo muihin verrattuna.          
2007
Kasiluokka alkoi ja minua syrjittiin. Olin muille kuin ilmaa. Jos uskaltauduin puhua porukassa, minulle ei vastattu eikä edes katsottu päin. Jonakin kertana muserruin täysin, kun tämä oli tapahtunut minulle jo useita kertoja ja menin nurkkaan pyyhkimään kyyneliäni. Yksi tytöistä näki tämän ja antoi minulle säälikatseen, muttei ryhmäpaineen alla voinut tehdä asialle mitään. Joskus joku sanoi, kun olin ollut kipeänä "ai, en mä edes huomannut, että olit poissa". Kun istuin käytävällä penkillä, luokalla olevani poika sanoi "Minni, voisitsä väistää vähän?". Olin ikionnellinen koko loppupäivän, koska joku vihdoinkin oli huomannut minut ja vielä kutsunut nimellä!
     Omalla luokallani olevat pojat eivät niinkään kiusanneet minua, vaan sen teki kaikki muut. Haluan kuitenkin jakaa teille, miten kuvottavalla tavalla luokkalaiseni pojat kohtelivat muita tyttöjä: he keksivät aina uuden tavan kiusata tyttöjä, he esim. polttivat sytkällä tyttöjen hupparinhihoja, läiskivät kumilenksuilla ja huorittelivat. Kun odotimme tunnin alkamista, meidän luokkalainen tyttö istui lattialla nojaten seinään. Eräs poika hivuttautui tytön luo, seisoi hänen yläpuolellaan ja huusi kaikkien kuullen "mä näin ton nännit!" Ja opettajien mielestä pojathan ovat vain poikia, eikös niin! Nehän vain osoittaa kiinnostustaan tyttöjä kohtaan! Voi tsiisus.
     Voitte varmaan kuvitella, miltä tuntuu mennä joka päivä yksin ruokalaan syömään, pitää tarjotinta kädessä ja tiirailla yli sadan oppilaan joukossa itselleen istumapaikkaa. Kun istuin alas, olin paranoidinen, minusta tuntui, kuin kaikki tuijottaisivat jokaista suuhun työtämääni haarukallista. Lopulta en enää käynyt syömässä, söin ruokatunnilla purkkaa, tekstasin surullisia viestejä äidille ja odotin luokan edessä, että tunti alkaisi.
     Kiusaamistouhu alkoi mennä liian pitkälle, kun minua ei enää kiusannut pelkästään minun ikäiseni, vaan kaikki: samassa rakennuksessa olevat lukiolaiset (kulkivat ohitseni käytävällä, naureskelivat ja sanoivat "angst"), minua nuoremmat seiskaluokkalaiset (heitteli lumipalloilla kotimatkalla) ja jopa opettajat (köksän opettaja syytti minua muiden tekemistä virheistä ja kun kerrankin uskalsin viitata tunnilla, hän nöyryytti minua sanomalla "puhus vähän kovempaa, tyttö!)! En tullut myöskään silloisen miesrehtorin kanssa toimeen ollenkaan, otimme jatkuvasti yhteen. Hän kielsi, ettei käytävällä saanut nojata seiniin, eikä tyttöjen solisluut saanut näkyä, vaan paidan/huivin piti peittää ne.
     Moni opettaja luuli, että minua ei kiinnostanut koulunkäynti ollenkaan. En uskaltanut viitata tunnilla, koska pelkäsin vastaavani väärin. Siksi sain käytösnumeroksi seiskan. Oikeesti. Ihan kuin olisin ollut jokin suurikin rikollinen? 
     Voittekin arvata, että sairastuin vaikeaaseen masennukseen ja minut passitettiin koulukuraattorin tykö. Siitä seurasi Koulukadun psykiatria. Ennen kuin ehdin edes kätellessäni sanoa omaa nimeäni, psykiatri sanoi "mitä mieltä olet lääkehoidosta? voisin määrätä sinulle näitä Mirtazapiineja...". Se jota kiusataan, lääkitään ja kiusaajat eivät joudu vastuuseen. Rehtorimme sanoi äidilleni, kun hän kertoi tilanteestani, että "meidän koulussa ei harrasteta kiusaamista", yeah right. En tietenkään ottanut lääkkeitä vastaan, olin helkkarisoikoon 13-vuotias!! 
 
2008
Olin läheisriippuvainen kaikista, jotka koskaan näyttivät kiinnostusta minua kohtaan. Tietysti, pelkäsinhän, että nyt kun vihdoinkin sain kaverin, en halua, että hän jättää minut. Aloin hengailla väärien ihmisten kanssa: nuorten kanssa, joita kohdeltiin kotona kuin paskakasaa. Jonkun isä oli kuollut, jotakuta oli hyväksikäytetty, jonkun vanhemmat olivat eronneet tai alkoholisteja. Sain monen masentuneen nuoren ongelmat niskoilleni, kun suostuin kuuntelemaan kaikki ne vuodet muita (koska yritin olla mieliksi). Ketään ei tietenkään kiinnostanut mitä minulle kuului. Joskus he kilpailivat siitä, kuka oli "masentunein", kellä oli "syvimmät viillot ranteessa" ja kuka halusi eniten tappaa itsensä. Aloitin viiltelyn, istuin läppärin valossa jokainen ilta itkien ja bussipysäkillä tuijotin ohimeneviä autoja miettien "tuon alle voisin hypätä". Suorastaan vihasin itseäni, ajattelin olevani ruma, lihava ja kaiken kaikkiaan kelvoton ihmisenä.
2008
Kasiluokan jälkeen kesälomalla tutustuin riparilla ihaniin ihmisiin. Vaihdoinkin ysiluokalla koulua riparilla olevan tytön luokalle Tammerkoskeen. Minut otettiin ilolla vastaan, luokkalaiseni hokivat usein "en voi uskoa, että sinua on muka kiusattu, kun olet noin ihana!" Ironisinta oli se, että ensimmäisenä koulupäivänä ysiluokalla sain yksityisesti viestejä irc-galleriaan: "sä et ollut tänään koulussa", "missä sä olit tänään?" "ootko oikeesti vaihtanu koulua?" Onnistuneen ekan päivän jälkeen menimme luokkalaisteni kanssa Koskariin pyörimään. Siellä törmäsin ex yläasteen (Ristinarkku) kahteen oppilaaseen, toinen itse asiassa oli se tyttö, joka kiusasi minua ala-asteella. Kun kerroin, että vaihdoin koulua Tammerkoskeen, toinen oli ihmeissään ja sanoi "miksi!". Arvatkaa mitä "kiusaajatyttö" vastasi tähän? "No ei mikään ihme, eihän sillä ollu yhtään kaveria". Teinkö ehkäpä elämäni parhaimman ratkaisun? Vaikka onhan sekin melko karua, että koulukiusatun täytyy vaihtaa koulua, eikä kiusaajien. Mutta olen erittäin tyytyväinen vaihtoon, koska minua ei kiusattu koko ysiluokan aikana kertaakaan! Ja sain sitä paitsi hyviä ystäviä.
2009
Vaikka kiusaaminen loppui, oli sielussani niin syvät arvet, etteivät ne helposti umeputuneet. Minulla oli yhä pakkomielle rinnoistani, olin hyvin epävarma ja ajauduin identiteettikriisiin. Pukeuduin joka viikko "eri tavalla" ja aamuista tuli minulle yhä hankalempia suurien vaatekriisien takia. Olin hyvin epävarma ja pelkäsin sosiaalisissa tilanteissa. En käynyt enää psykologilla, koska ajattelin, että nyt kaikki on hyvin, eikä masennukseni enää uusiutuisi. Toisin kävi. Purskahdin itkuun Gina Tricotin vaatekopissa, koska ajattelin olevani ruma. Itkin hysteerisesti, koska olin mielestäni kuvottava ja ylipainoinen. Vihasin sivuprofiiliani, korkeaa otsaani, pisamiani ja pieniä rintojani. Mitään syömishäiriötä en onneksi itselleni koskaan kehittänyt, ainakaan vakavaa sellaista, mitä nyt joskus saatoin vierailla proana-sivustoilla, jättää jonkun kouluruoan syömättä ja tutkia kaloreita pakettien kyljestä, mutta that's it - onneksi - . Olin menettänyt toivoni poikaystävästä, koska en uskaltanut Ristinarkku-aikojen takia lähestyä poikia, vaikka Tammerkoskessa oli tosi mukavia poikia. Luulin karistavani kannoiltani niin sanotut väärät ihmiset luotani, kunnes seurakunnalla oleva poika sanoi pitävänsä minusta ja hän halusi alkaa seurustella kanssani.
     Minä en oikeastaan pitänyt pojasta, mutta hei, kerrankin joku välitti minusta niin miksei! Tämä kyseinen poika hiplaili minua kaikien nähden Koskikeskuksessa ja pussasi vaikken halunnut. Ahdisti niin paljon, että jätin pojan. Tämän jälkeen poika levitteli minusta huhuja ja sai kaikki seurakunnassa olevat nuoret minua vastaan. Aika kiva, eikö? Yritä siinä sitten opiskella isoseksi tulemista, kun sain kohdata jälleen syrjimistä, aivan niin kuin yläasteella.     
     Tämän jälkeen seurasi monta muuta "väärää ihmistä" kohdalleni, jotka kohtelivat minua kuin roskapussia ja jotka hyväksikäyttivät kilttiä luennettani. 
2009
Sitten tapasin exäni. Siitä alkoi ensimmäinen oikea ja kunnon suhteeni. Olimme niin rakastuneita, että näimme toisiamme joka päivä, matkustelimme ulkomailla ja teimme yhdessä elokuvia. Mutta miksi kerron tästä teille? Koska se suhde romahdutti viimeisetkin rippeet itsetunnostani. 
     Luulisi, että oma poikaystävä kehuisi ulkonäköä, pitäisi kädestä ja lohduttaisi surun hetkellä, eikö? Minä en saanut olla surullinen. Jos olin, exäni suuttui minulle. Siispä näytin aina, että olin iloinen, vaikka minulla olisi ollut kuinka raskas päivä takana. Jos kerroin yhtään minua ärsyttäviä asioita, exäni esitti, ettei kuunnellut minua, eikä suostunut enää katsoa minuun päin. Kun olin lukiossa, innostuin korkokengistä. Rakastin niiden ulkonäköä, kuinka ne jalassa kuului naisellinen kops kops ääni ja kuinka ne saivat minut kävelemään ryhdissä. Exäni vihasi korkokenkiäni. Jos niillä kävelee koko päivän kaupungilla, jalkoihinhan alkaa sattua? Taisin sanoa "au, au", kun kävelin, en siis valittanut muuten, mutta tähän exäni tokaisi "mitäs laitoit noi jalkaan".
     En saanut olla tippaakaan naisellinen, kun taas minä rakastin seksikkäitä vaatteita, meikkejä, korkkareita ja sen sellaisia. En kyllä tiennyt, mitä hän oikein minusta halusi sitten. Seuraavaksi alkoi seksin pihtaaminen. Ostin alusasuja, että saisin kiinnitettyä exäni huomion. Olin illalla pukenut mustan pitsisen mekon ylleni ja tepastelin hänen luokseen. Exä ei katsonut edes päin, eikä sanonut mitään. Hän tuijotti takanani olevaa televisiota. Itkin monta yötä ja ajattelin "mikä minussa on vikana? olenko lihava? olenko ruma?"
     Aloin laihtua. Olin 161 cm pitkä ja painoin 43 kiloa. "Ehkä hän vielä pitää minusta, ehkä olen kohta tarpeeksi laiha, että hän näyttäisi muille, kuinka tärkeä olen hänelle". Exäni ei koskaan sanonut minun olevani kaunis, tai nätti, eikä hän sanonut rakastavansa minua. Kyllä hän sitä sanoi ensimmäisenä vuonna, mutta sitten se loppui. Mustasukkaisuus, se on tunnetila, jota en toivo kenenkään tytön omaavan koskaan. Exäni sai tytöiltä paljon viestejä, mm. "juon tässä iltateetä. Kauniita unia hihihi<3" Aloin kuihtua. Kaikki energiani oli mennyt siihen, että saisin oman poikaystävän pitävän minusta enemmän.  
     Aloin saada huomiota muilta miehiltä. He sanoivat minua kauniiiksi ja ehdottelivat minulle asioita. En uskonut heitä. Jos poikaystävän mielestä en ole tarpeeksi hyvä tällaisena kuin olen, miten muka olisin kenenkään muiden silmissä. Sitten eräänä iltana otin asian puheeksi. Sanoin "miksi sä olet mun kanssa?" tuli hiljaisuus ja arvasin sen heti. Hän jätti minut ja kun itkuhysteerisenä pyysin häntä "halaamaan minua viimeisen kerran", hän piti käsiään olkapäilläni kuin lahna.  
2008
Eron jälkeen olin näivettynyt, vain muisto siitä, joka joskus olin ollut. Itkin usein ja vältin käymästä paikoissa, joissa olimme ennen käyneet yhdessä. Mikään ei kiinnostanut minua enää. Jätin lukiossa monta kurssia kesken, koska en jaksanut elää. Olin niin laiha ja sairaan näköinen.
2010
Sitten tapasin nykyisen poikaystäväni, jonka kanssa olemme olleet yhdessä pian kolme vuotta. Sitä ennen en tiennyt, että parisuhde voisi olla tällaista mitä se meidän välillä nykyään on. Poikaystäväni Matti kertoo minulle joka ikinen päivä monta kertaa, kuinka kaunis olen, vaikka olisin juuri herännyt ja edellisillan meikit levinneenä naamassani. Hän sanoo joka päivä, että olen hänelle rakas ja hän kehuu ulkonäköäni päästä varpaisiin. Nyt te varmaan ajattelette "no huhhuh, eikö sen sanominen sitten menetä voimaansa, jos sitä joka päivä kehuu?" mutta jokainen tyttö (miksei myös poika) tarvitsee kehuja aina tasaisin väliajoin. Vaikka sisimmässäni tiedän, että Matti rakastaa minua, kehuminen tuntuu aina joka kerta yhtä tärkeältä ja saa huononkin päivän tuntumaan hyvältä. Rakastaminen on sitä paitsi molemminpuolinen juttu, itsekin kehun Mattia, ihan vaikka siitäkin, että hän saa matikanlaskun laskettua oikein.  
     Vasta alettuani seurustella Matin kanssa, ymmärsin, että olen hyvä juuri tällaisena kuin olen. Entäs tissikompleksini? Poissa! Ensimmäistä kertaa koko elämässäni voin sanoa, että olen tyytyväinen kehooni ja itseeni. Vaikka rintani ovat yhä pienet, eivätkä tästä todellakaan aio kasvaa, mielestäni ne sopivat kehooni ja iso pyllyni kompensoi tätä "puutosta" oikein mainiosti. Se, miksi täytin tämän postauksen vanhoilla kuvillani johtuu siitä, että vaikka luulin kaikki nämä vuodet olevani ruma ja lihava, ymmärrän nyt kohta 21-vuotiaana, että se ei pitänyt paikkaansa. Annoin muiden sanomisten ja sairaan entisen parisuhteen takia vaikuttaa itsetuntooni ja minäkuvaani. Olen kuitenkin onnekas: olen tosiaan vasta parikymppinen. Jotkut eivät nää omaa kauneuttaan edes keski-ikäisenä. Sitä paitsi(tämän unohtaa moni muukin): olen sentään terve.
2010
Mielestäni jokainen keho on omalla tavallaan kaunis juuri sellaisena kuin on. Jos sinua on haukuttu lihavaksi pienenä, se johtuu kiusaajasta, joka on todennäköisesti sata kertaa epävarmempi kuin itse olet. Kiusaajat ovat yleensä kateellisia. Pelkästään se, että sinulla on vaikkapa ehjä ja rakastava perhe, voi laukaista kiusaajassa kiusaamisvaihteen päälle. Kuinka lapsellista! Ja tätä ei ihan oikeasti tapahdu vain ala ja yläasteella, sitä tekevät aikuisetkin ja senkin olen tajunnut vasta tänä päivänä. Jos lapsi oppii, että kiusaaminen on ok, hän jatkaa samalla linjalla mitä todennäköisemmin myös aikuisena. Kaikista eniten vaikuttaa lapsena saatu kasvatusmalli. Jos lapsi kertoo vanhemmalle, että häntä tönäistiin koulussa ja saa vastaukseksi "lyö takaisin", mitä luulette hänen olevan mieltä toisten kohtelemisesta?
     Minulle on opetettu pienestä pitäen, että kaikki pitää ottaa leikkiin mukaan ja jos ei ole mitään hyvää sanottavaa toisesta, on mieluummin hiljaa. Kaikki minua kiusanneet tyypit ovat olleet kateellisia minulle, koska olen nätti, hoikka, tulen varakkaasta perheestä (enkä edes ole koskaan leveillyt siitä muille...) ja perkeleen hyvä piirtämään. 
     Olen ammattikorkeakoulussa ja minua kiusataan yhä. Itkin tästä monta kertaa psykologille, kunnes tajusin sen itse: minulle ollaan kateellisia, koska olen menestynyt paremmin kuin he ja uskallan olla oma itseni. En osannut nauttia elokuvamenestyksistäni ollenkaan, koska kukaan ei näyttänyt välittävän asiasta pätkääkään ja nyt vasta huomaan, että sekin johtuu kateudesta. Olen päättänyt lopettaa välittämisen kokonaan, tuollaiset lapselliset ja epävarmat ihmiset ovat vain ja ainoastaan tiellä, enkä aio hukata sekuntiakaan aikaani heidän vuokseen. Olin viime viikolla ruokalassa hakemassa lounasta, kun huomasin vastapäätä olevalla linjastolla kolme tyttöä, jotka häikäilemättömästi tuijottivat vaatetustani ja nauroivat päälle. Ennen olisin itkenyt, mutta nyt olin erittäin huvittunut: kuinka surullista, että tuon ikäisillä tytöillä on noin huono itsetunto. Ennen olisin haudannut kasvoni huivini alle ja toivonut kuolemaa, mutta nyt katsoinkin heitä suoraan silmiin ja annoin "are you fucking kidding me" -ilmeen. Ja hei, saahan mielipiteitä olla, mutta jos he yrittivät saada minut tuntemaan itseni huonoksi, epäonnistuivat he siinä täydellisesti!
     Vaikkei minulla tänä päivänäkään ole läjäpäin ystäviä, minulle riittää ne pari, jotka ovat minulle kaikki kaikessa. Olen erityisen kiitollinen siitä, että huonon päivän jälkeen minua odottaa kotona maailman ihanin mies, joka kuuntelee, jos olen allapäin ja vaikkei osaisi lohduttaa, hän silittää hiuksiani ja halaa minua ja näyttää sen, että välittää.
     Hyvät ihmiset, lopettakaa itsenne vertailu laihoihin malleihin, älkää olko parisuhteessa, jos ette saa olla oma itsenne älkääkä antako muiden ihmisten mielipiteiden vaikuttavan teihin. Olette kauniita, hyviä juuri tuollaisena kuin olette. Jos tunnistatte kiusaamista joukossanne, riittää ihan vain, että puuttuu tilanteeseen, ei kiusatun kanssa tarvitse alkaa rakentaa iänikuista ystävyyttä. Se, ettei puutu asiaan, on myös kiusaamista. Ja siinä tapauksessa voin kertoa, että olen myös itse alistunut kiusaamiseen. Yläasteella minua vuoden nuorempi poika joutui kiusaamisen kohteeksi, kun osasi tehdä hienoja taikatemppuja. Häntä tönittiin käytävällä ja minä katsoin vierestä, enkä millään uskaltautunut mennä väliin. Mutta uskaltautukaa te.     
     Mielestäni kouluissa jo ala-asteelta lähtien pitäisi pitää "itsetuntotunteja" tai vastaavia, jossa puhuttaisiin minäkuvasta, tunteista, toisten ihmisten kohtelemisesta ja sen sellaisista ja viimeistään yläasteella jokaisen olisi mahdollisuus käydä kerran viikossa puhumassa joko opettajalle tai kuraattorille kuulumisiaan ja huoliaan. Olisin ikionnellinen muiden puolesta, jos tämä jonakin päivänä tapahtuisi. Kiusaaminen ei ole ok. 

~ Minni ~ 

13 kommenttia:

  1. Rohkea teksti, olet kokenut paljon kamalia asioita ja on loistavaa että olet selvinnyt siitä ja osaat ajatella nykyään asioita perspektiivissä. Silti jokin nykyisessä asenteessasi särähtää korvaan. On tärkeää ymmärtää, että monen ihmisen kohdalla kateellisuus todella toimii motiivina purkaa tunteitaan muihin. Silti halveksuva ja vihamielinen suhtautuminen saamaasi negatiiviseen kohteluun tai ihmisten välinpitämättömyyteen on vääränlainen itsepuolustusreaktio. Itsensä asettaminen toisten yläpuolelle ei kompensoi sitä, että on kokenut (tai yhä kokee) olevansa yksilönä muita alempana. Olet lahjakas nuori nainen, ja menestymiseen tarvitaan tietysti oikea asenne, mutta on aina hyvä pitää oikeassa ympäristössä jalat maassa ja ottaa asiallinen kritiikki vastaan nöyränä. Kaikkea hyvää sinulle, sinusta kasvaa vielä hieno ammattilainen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!

      Kiitos kommentistasi. Kirjoitettua tekstiä on aina vaikeampi tulkita kuin puhetta, joten oikaisen hieman. En todellakaan ole vihamielinen muita kohtaan enkä aseta itseäni muiden yläpuolelle. En vihaa ihmisiä lainkaan ja olen antanut kiusaajilleni anteeksi. Olen yksinkertaisesti vain lopettanut välittämästä. En ole ylimielinen ja kohtelen ihmisiä tasa-arvoisena, en vain kuluta energiaani siihen että välittäisin enää mitä muut ihmiset ajattelevat minusta :)

      Poista
  2. Hei Minni!

    Tämä on hieno teksti, ja olen iloinen siitä, että törmäsin siihen. Se toi mieleeni paljon muistoja siltä ajalta, kun minua kiusattiin. Olet rohkea ja taitava kirjoittaja. Toivon sinulle kaikkea hyvää!

    Yst. terv. Johanna Hulkko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon, Johanna! Kommenttisi lämmitti mieltä!

      Poista
  3. Hieno teksti Minni ! Voin monelta osin samaistua tekstiisi, varsinkin itseinhosta ja rinnattomuudesta. En tiedä muistatko, mutta minäkin sain ala asteella inhottavia kommentteja rinnattomuudestani ja hiljaisesta luonteestani .. Haluaisin myös pyytää anteeksi käytöstäni ylä asteella. Minun olisi kuulunut olla tukena ja ystävänä, mutta jokin sai minut ajattelemaan, ettet halua enää olla kaverini. Olen iloinen, että sinulla menee nykyään hyvin ja toivon sinulle kaikkea hyvää ja menestystä ! :)

    Terveisin, Maiju

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On tosi upeata, että tulit kertomaan mulle tuon. En kanna kaunaa. Toivon sullekin kaikkea hyvää kaunis Maiju! Terkkui perheelles (:

      Poista
  4. Hei Minni! Olen todella iloinen siitä, että olet kirjoittanut tämän rohkean ja vaikuttavan tekstin! Uskon, että tarinasi saa monet ajattelemaan asioita uudesta näkökulmasta. Mahtavaa, että sinulla menee nyt hyvin! Olet oivaltanut paljon asioita, joita monet kykenevät käsittelemään elämässään vasta huomattavasti myöhemmin. Kaikkea hyvää sinulle ja lähipiirillesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei!

      Tämän jakaminen ei ollut tosiaan mikään helppo juttu, mutta mielestäni se piti saada julki. Kiitos todella paljon kommentistasi, olen todella otettu!!

      Poista
  5. Uskomattoman ihana selviytymistarina <3
    Kaikkea hyvää sinulle elämässäsi ja kiitos että kerroit tarinasi, se antaa toivoa muillekin kiusatuille.

    VastaaPoista
  6. Hei! Olet todella rohkea ja hyväsydäminen ihminen ja aloin lukiessani muutaman kerran itkeäkin, sillä tiedän, miten kamalaa syrjiminen ja kiusaaminen on. Toivon sinulle kaikkea hyvää <3!

    VastaaPoista
  7. Ihana teksti! Käyn tällä hetkellä itse Ristinarkun koulua. Terv. 12-vuotias tyttö

    VastaaPoista
  8. Wau....monesta kohtaa voisi olla jopa omaa tekstiäni! Tosin minua kiusattiin isoista löllörinnoista ja siitä että olin muita lapsellisempi. Goottius ei auttanut asiaa. Ajattelin että kaikki vihaa minua kun tosiasiassa kukaan ei vain uskaltanut puuttua. Olet oikeassa että itsetuntoa pitäisi opettaa koulussa! Lääkkeet eivät hoida masennuksen juuria. Parasta hoitoa on se että joku kuuntelee ja kannustaa. Kukaan ei jaksa olla päivästä toiseen muiden sylkykuppi tai ilmainen psykiatri. Joskus tekisi mieli lähettää niille tyypeille laskun korkoineen siitä että ovat saaneet päteä kustannuksellani. Psykologin lasku on 50€ tunti niin pyörtyisivät loppulaskusta. Exäsi kuulostaa tyypiltä joka haluaa tyttöystävän muttei tiedä mitä sillä tekisi kun sellainen on. Suosittelen hänelle aidonoloista nukkea! (Raaka huumori auttaa usein.)

    VastaaPoista